Lauantai-illan ensimmäinen hetki, kun loppuunmyydyn Ratinan aplodit eivät olleet loppua, oli kun ylöjärveläisyhtyeen alkuperäinen basisti ja sanoittaja Mikko Saarela astui lavalle.

Saarela lauloi Eppujen debyyttialbumille Aknepopille tekemänsä James Dean -kappaleen, jota kaikki yleisössä eivät näyttäneet tuntevan. Eräs parikymppinen tyttö kuitenkin huudahti isälleen: ”nämähän ovat hyviä!”

Niin se sukupolvikuilu ylittyy.

Historiallista kaarta juhlistavan konsertin teemaan sopien show polkaistiin kuitenkin käyntiin aivan alusta eli Asustelaululla, joka oli laulaja Martti Syrjän välispiikin mukaan yksi hänen ja kitaristi Juha Torvisen ensimmäisiä yhdessä 1970-luvun puolivälissä kirjoittamia kappaleita.

Esityksen juurevuutta alleviivasi, että kappaleen esittivät Torvinen ja Syrjä kahdestaan. Akustiselle kitaralle sovitettu ”esi-Eppu Normaalia” edustanut kappale kuulosti stadionin äänentoistolla vetreältä countryrockilta, joka musiikillisesti kuljetti ajatukset Ylöjärveltä kauas 1970-luvun alun Kalifornian kullankeltaisen auringon alle.

Eppu Normaalin tuotannon tyylillinen laveus tarjosi tilaisuuden herkullisiin kontrasteihin, eivätkä Eput jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Ensimmäisen puoliajan varmastikin hulvattomin u-käännös kevyestä vakavaan kuultiin, kun yhtye loikkasi Viinaa tsat tsat tsaa -hassuttelusta suoraan erääseen koko kaanoninsa koskettavimmista balladeista, Joka päivä ja joka ikinen yö -klassikkoon.

Suurimmalla osalla suomalaisista lienee tanakka käsitys siitä, millaista musiikkia Eppu Normaali tekee. Silti jos jotain, nelisenkymmentä kappaletta käsittänyt maratonkonsertti alleviivasi sitä, ettei musiikillisesti yhtä ainoaa Eppu Normaalia ole olemassakaan.

Ratinassa suomirockin mammutti vaihtoi vähän väliä karvaansa vikkelästi ja virkistävästi kuin kameleontti. Pianisti Iiro Rantalan ja Tampere Filharmonian kanssa esitetty Viihteen kuningas vedettiin nimensä mukaisesti silkaksi lasvegasiksi. Jos ei olisi tiennyt, olisi ollut vaikea uskoa, että lavalla oli sama yhtye, joka oli tuntia aikaisemmin piiskannut itsensä nuoruutensa punk-vimmaan Poliisi pamputtaa taas -klassikon kimpussa.

Eppu Normaalin omistaman Akun tehtaan omasta arsenaalista asennetut näytöt palvelivat Eppuja tyystin eri tavoin kuin olisi etukäteen kuvitellut.

Yleensä isojen artistien ja yhtyeiden retrospektiivikonserteissa taustakankaat pyörittävät historiallista kuvamateriaalia esitteleviä kollaaseja, mutta synttärikonsertin ensimmäisellä puoliajalla kamerat kuvasivat tiukasti vuoroin vain viittä Eppua.

Tämä tarjosi harvinaislaatuisen mahdollisuuden tarkastella muusikoita työssään lähietäisyydeltä. Jos joku on koskaan epäillyt, että kokeneet (lue: rutinoituneet) yhtyeet ja artistit heittävät konserttinsa kuin lonkalta, armottomina ylöjärveläisten ihopoimuja ja hikinoroja myötäilleet kamerat paljastivat, että lavalla paiskitaan töitä kuin viimeistä päivää, jokainen tarkasti omaa tonttiaan suorittaen.

Ne tontit vaikuttavat kiveen hakatuilta: kitaristi Pantse Syrjä, basisti Sami Ruusukallio ja rumpali Aku Syrjä keskittyivät tiukasti instrumentteihinsa, kun taas Martti Syrjä ja toinen kitaristi Juha Torvinen hoitivat show-miesten tehtäviä. Jos Eput ovat Suomen The Rolling Stones, Torvinen ei ole jo hieman höperehtivä Keith Richards, vaan ikinuori ja levottomasti paikasta toiseen sinkoileva Ronnie Wood, kuin syntynyt stadioneille.

Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johtama 90-henkinen Tampere Filharmonia pelmahti kuin tyhjästä lavan väliseinän takaa ensimmäisen puoliajan lopussa. Ensimmäinen sinfoniaorkesterin kanssa esitetty kappale oli vuoden 1993 Studio Etana -albumin Hipit rautaa -hitti.

Samassa ilmenivät koko konsertin ainoat äänentoistolliset ongelmat.

Täysimittaisen kaupunginorkesterin kanssa kappale kuulosti siltä kuin ilmassa olisi ollut liikaa ääntä ja nuotteja, vaikka stadionpuitteisiin luulisi molempia mahtuvan. Mitä enemmän Eput soittivat, sitä vähemmän orkesterista kuului.

Ongelma oli onneksi hetkellinen. Jo seuraavana kuullussa kappaleessa, Lennän matalalla, jouset pääsivät kunnolla oikeuksiinsa.

Viimeinen Filharmonian kanssa esitetty kappale oli Eppujen herkkäviritteisimpiin numeroihin lukeutuva Näin kulutan aikaa, jonka orkesterisovitus onnistui nostamaan alkuperäistäkin korkeampiin sfääreihin. Kappaleen soidessa yleisössä näkyi useita liikutuksen kyynelistä märkiä poskia.

Kuten monen muunkin kappaleen kohdalla, Torvisen ilme kertoi oleellisen: ”Voi